Valokuvien katselu on mukavaa ja rentouttavaa puuhaa. Harmi vaan, että omat valokuvat on katsottu jo niin moneen kertaan jonka vuoksi se vaikuttaa ihan selkeästi tähän muistamiseen. Kuvittelenko muistavani jonkun tapahtuman vain siksi, että olen katsellut tapahtuneesta otettua valokuvaa niin monta kertaa?

Muiden valokuvat on jo sitten aivan toinen juttu. Sain tässä viime kesänä katsoa erään vuotta minua nuoremman henkilön valokuvia lukioajoilta ja löysin jopa itseni niistä valokuvista. Se oli järkyttävä kokemus. Meille abeille järjestettiin ns. potkiaiset ja sen jälkeen hauska iltajuhla. Minulla ei ole mitään mielikuvaa kyseisistä juhlista, ja olen ollut kuitenkin selvin päin, koska juhlat vietettiin kouluaikana. Tämä viime kesäinen tapahtuma sai minut muistelemaan asioita oikein todenteolla. Mitä muistan 70-vuotiaana, jos nyt en muista kolmenkymmenenvuoden takaisista asioista mitään?

Katsoin valokuvaa, jossa olemme perheen kanssa käymässä Helsingissä vuonna 1969 kesällä. Meillä on hienot vaatteet päällä. Muistan että äitini sai jonkun kiukkuraivomökötys-kohtauksen siellä. Eli ehkä se ei sitten ollut mikään ihana kesälomamatka Helsingin mummon luokse. Äitini on ollut aina taipuvainen mököttämiseen ja hän on halunnut saada tahtonsa läpi hinnalla millä hyvänsä. Hän on myös omasta mielestään aina oikeassa. Hän on myös maailman pessimistisin ihminen. En muista hänen iloinneen kenekään puolesta koskaan, tai olevan iloinen ja kiitollinen jostain asiasta.

Eli onko lapsuudessani tapahtunutkaan oikeasti hirmu iloisia asioista? Valokuvia niistä tapahtumista ei ainakaan ole.

Valokuvia on kyllä meidän perheessä otettu, ainakin niistä tärkeistä juhlista kuten joulu, ristiäiset, syntymäpäivät, kesälomamatkat. Äitini ei koskaan halunnut kuviin, vaikka hän on nuorena ollut kaunis nainen.