Valokuvien katselu on mukavaa ja rentouttavaa puuhaa. Harmi vaan, että omat valokuvat on katsottu jo niin moneen kertaan jonka vuoksi se vaikuttaa ihan selkeästi tähän muistamiseen. Kuvittelenko muistavani jonkun tapahtuman vain siksi, että olen katsellut tapahtuneesta otettua valokuvaa niin monta kertaa?

Muiden valokuvat on jo sitten aivan toinen juttu. Sain tässä viime kesänä katsoa erään vuotta minua nuoremman henkilön valokuvia lukioajoilta ja löysin jopa itseni niistä valokuvista. Se oli järkyttävä kokemus. Meille abeille järjestettiin ns. potkiaiset ja sen jälkeen hauska iltajuhla. Minulla ei ole mitään mielikuvaa kyseisistä juhlista, ja olen ollut kuitenkin selvin päin, koska juhlat vietettiin kouluaikana. Tämä viime kesäinen tapahtuma sai minut muistelemaan asioita oikein todenteolla. Mitä muistan 70-vuotiaana, jos nyt en muista kolmenkymmenenvuoden takaisista asioista mitään?

Katsoin valokuvaa, jossa olemme perheen kanssa käymässä Helsingissä vuonna 1969 kesällä. Meillä on hienot vaatteet päällä. Muistan että äitini sai jonkun kiukkuraivomökötys-kohtauksen siellä. Eli ehkä se ei sitten ollut mikään ihana kesälomamatka Helsingin mummon luokse. Äitini on ollut aina taipuvainen mököttämiseen ja hän on halunnut saada tahtonsa läpi hinnalla millä hyvänsä. Hän on myös omasta mielestään aina oikeassa. Hän on myös maailman pessimistisin ihminen. En muista hänen iloinneen kenekään puolesta koskaan, tai olevan iloinen ja kiitollinen jostain asiasta.

Eli onko lapsuudessani tapahtunutkaan oikeasti hirmu iloisia asioista? Valokuvia niistä tapahtumista ei ainakaan ole.

Valokuvia on kyllä meidän perheessä otettu, ainakin niistä tärkeistä juhlista kuten joulu, ristiäiset, syntymäpäivät, kesälomamatkat. Äitini ei koskaan halunnut kuviin, vaikka hän on nuorena ollut kaunis nainen.

Tiedän paljon henkilöitä, jotka väittävät muistavansa lähes kaiken lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Onko se kuitenkaan mahdollista, vai podenko jo dementiaa tai alzheimeria? 

Itse muistan jotain hämärästi ja ehkä vain valokuvien avulla, vaikka valokuvatkaan eivät tuo muistikuvia mieleeni. On hämmentävää katsoa kuvaa itsestään vailla mitään muistikuvaa kyseisestä hetkestä ja tapahtumasta.

Olen neljä´vuotta vanhempi pikkusiskoani ja kuusi vuotta nuorempi vanhempaa sisartani. En ole varma muistanko oikeasti sen hetken, kun kävimme katsomassa äitiämme ja vastasyntynyttä pikkusiskoamme synnytyssairaalassa isäni ja iso-siskoni kanssa, vai perustuuko muistikuvani siihen mitä äitini on kertonut minulle.

Äitini kertoi, että kun menimme sairaalaan, olin kertonut hänelle mitä oli hänen lempisarjassaan Peyton Place tapahtunut. Minulla on mielikuva, että sairaalan osastolle mentiin suurten valkoisten puuovien kautta ja että olisin äidin sängyn vierellä. Mitään pikkusiskoa en muista nähneeni ja olen miettinyt, että todellisuudessa en ehkä muista tapahtumasta mitään. Muistan vain äitini kertoman version.

En muista pikkusiskoni vauvavuosista mitään. Mutta se ei minua haittaa. Eniten ottaa päähän se, että en muista omasta lapsuudestani kuin harvoja asioita. Muistan kuinka (alle 7-vuotiaana kuitenkin) varastin lähikaupasta monta Jenkki-purukumipakettia. Ne olivat niitä purukumeja, joissa oli kaksi värikästä neliönmuotoista purukumia läpinäkyvässä muovissa. En koskaan siitä jäänyt kiinni, mutta tunsin sisimmässäni tehneeni väärin, koska istahdin katukivetykselle ja tiputin varastamani purukumit tiellä olevaan viemäriin. Sitäkään en muista teinkö varkauden yksin vaiko kaverin kanssa.

Jokainen väittää muistavansa ensimmäisen koulupäivänsä. Minä en muista. Tiedän,että koulurakennus oli uusi ja sen muistan, että luokassamme oli hienot tuolit, jotka olivat oranssinpunaiset. Koulukuvasta voi muistaa, että pidin opettajastani. Hänellä oli pitkät suorat vaaleat hiukset ja hänen nimensä oli Riitta. Tiedän, että olen koulumatkan tehnyt kävellen, mutta en muista sitä.

Mutta sen muistan, että pikkusiskoni heitti minua kivellä ja se osui silmän alapuolelle. Minut vietiin lääkäriin ja haava paikattiin sinisellä muovilla. Siihen ei laitettu tikkejä, koska se haava oli niin lähellä silmää. Minulla oli pitkään sininen arpi silmän alapuolella. Olin silloin joko esikoulussa tai ekalla luokalla.

Muistan myös sen, että kesälomalla menin mummolaan linja-autolla, joka oli vajaan 20 kilometrin päässä meiltä. En muista niistä kesistä mitään erikoista. Muistan vain sen, että sain nukkua huoneessa, jossa oli valkoiset pitsiverhot ja aamuaurinko paistoi suoraan sänkyyn. Valokuvienkaan avulla en muista lehmien tai vasikoiden nimiä.

Minulla oli ekalla luokalla kaksi tyttökaveria, Kristiina ja Tarja. Kristiinan äiti oli eronnut ja hänellä oli uusi mies. Kristiinan isäpuolesta en pitänyt, hän oli mielestäni aina vihainen. Hän oli tummahiuksinen ja hoikka. Kristiinan äidistä ei minulla ole mielikuvaa. Tarjan vanhemmat muistan hyvin ja sen, että he asuivat kolmikerroksisen kerrostalon ylimmässä kerroksessa.

Yritän nyt näin kirjoittamalla muistella sitä, mitä ihan oikeasti muistan. Ja miksi sitten joitain asioita muistaa ja toisia taas ei?

Itse en muista siis elämäni ensimmäisistä seitsemästä vuodesta kuin muutaman harvan tapahtuman.

Täytyy valokuvista tai äidiltä tarkistaa muutimmeko me paikkakuntaa kun olin käynyt ekan luokan loppuun vai vaihdoinko koulua ja paikkakuntaa jo jouluna. Jokaiselta vuosiluokalta löytyy onneksi luokkakuva.

 

 

Onnittelut uudesta blogistasi!

Tämä on esimerkkiartikkeli. Uutta sisältöä voit luoda blogin hallinnan kautta. Voit poistaa tämän artikkelin artikkeliarkiston kautta.